Helmikuun manifesti

Helmikuun manifestin ensimmäinen sivu asetuskokoelmassa. Keisarillista julistuskirjaa on tapana nimittää manifestiksi, koska sen ruotsinkielinen otsikko kuuluu: ”Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Manifest”.

Helmikuun manifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja (AsK 3/1899) oli Venäjän keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antama säädös, jolla asetettiin erityinen säätämisjärjestys Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeville yleisvaltakunnallisille laeille. Niitä olivat kaikki sellaiset lait, jotka koskivat samalla koko Venäjän valtakunnan etuja. Manifesti jätti Suomen säätyvaltio­päiville näiden lakien säätämisessä vain neuvoa-antavan roolin. Sitä pidetään Suomessa ensimmäisen sortokauden ja yleisesti sortovuosien alkuna.

Manifestin yhteydessä julkaistiin yleisvaltakunnallisten lakien säätämisen perussäännökset, joiden mukaan lakiesitykset käsittelisi Venäjän valtakunnanneuvosto. Lopullinen päätösvalta jäi keisarille. Yleisvaltakunnallisiksi katsottavien asioiden piiriä ei määritelty tai rajattu.

Helmikuun manifesti valmisteltiin suomalaisilta salaa, joskin sen pohjana oli kahden 1890-luvun alussa toimineen venäläis-suomalaisen komitean työ. Sen välitön tarkoitus oli mahdollistaa Suomen erillisen sotaväen lakkauttaminen, johon Suomen valtiopäivät eivät olleet halunneet suostua. Manifesti toimi kuitenkin myös lähtölaukauksena Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1898 nimitetyn Nikolai Bobrikovin politiikalle, joka tähtäsi Suomen autonomian eli itsehallinnon kaventamiseen ja Suomen venäläistämiseen monin muinkin tavoin. Manifestia vastaan koottiin Suomessa suuri adressi.

Suomalaiset pitivät helmikuun manifestia valtiokaappauksena. Kun Suomi oli vuonna 1809 liitetty Venäjään, oli keisari Aleksanteri I luvannut, että vanhat lait pidettäisiin voimassa. Suomessa sittemmin vakiintuneen tulkinnan mukaan tämä koski myös Ruotsin kustavilaisia perustuslakeja, joissa oli määritelty valtiopäivien valtaoikeudet. Näitä oikeuksia oli kunnioitettu siitä alkaen, kun Suomen valtiopäivät olivat vuonna 1863 alkaneet kokoontua. Valtiopäivien oikeuksien kaventamisen yksipuolisella keisarin määräyksellä katsottiin rikkovan perustuslakeja. Suomalaisten mielestä Nikolai II rikkoi samalla myös hallitsijanvakuutuksensa valan, jossa hän oli luvannut suojella Suomen lakeja. Venäläisen katsantokannan mukaan Suomen perustuslait eivät voineet olla itsevaltiaan keisarin yläpuolella.

Vaikka helmikuun manifesti kavensi Suomen autonomiaa, on se saanut historiassa merkitystään suuremman maineen. Ainoa suoraan manifestin pohjalta säädetty laki oli vuoden 1901 ase­velvollisuus­laki, joka lakkautti Suomen sotaväen ja määräsi suomalaiset suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjän armeijassa. Helmikuun manifesti kumottiin tilapäisesti vuoden 1905 marraskuun manifestilla ja lopullisesti vuoden 1917 maaliskuun manifestilla.

Manifestin ja sen perussäännösten sisältö

Helmikuun manifestin perussäännösten mukaan aloitteen Suomea koskevan yleisvaltakunnallisen lain säätämiseen voisi tehdä joko asianomainen venäläinen ministeri tai Suomen ministerivaltiosihteeri heidän neuvoteltuaan ensin yhdessä tai vaihtoehtoisesti Suomen kenraalikuvernööri heidän kauttaan. Suomen valtiopäivien rooli olisi vain neuvoa-antava: kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri, Suomen senaatti ja valtiopäivät saivat kaikki antaa lakiesityksistä omat lausuntonsa, valtiopäivät tosin vain siinä tapauksessa, että kyseessä oli normaalisti valtiopäiväkäsittelyä vaativa laki. Lisäksi Venäjän valtakunnanneuvoston käsitellessä Suomea koskevia lakeja saisivat asian käsittelyyn osallistua myös Suomen kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja erikseen nimetyt Suomen senaatin edustajat. Manifesti ja perussäännökset eivät määritelleet, mitä asioita koskevat lait katsottaisiin yleisvaltakunnallisiksi. Tämä jätti avoimeksi mahdollisuuden, että lähes mikä tahansa laki voitaisiin julistaa sellaiseksi.

Manifestin tausta

Suomen perustuslait ja keisarinvalta

Kun Suomi vuonna 1809 liitettiin Venäjään, keisari Aleksanteri I antoi Porvoon valtiopäivillä suomalaisille hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupasi säilyttää voimassa Suomen uskonnon ja perustuslait sekä säätyjen privilegiot ja niiden ”konstitutioiden” mukaiset oikeudet. Hän mainitsi tämän myös valtiopäivien avajaispuheessa. Aleksanteri I ei kuitenkaan selittänyt tarkemmin, mihin lakeihin hän viittasi puhuessaan perustuslaeista (ruots. grundlagar, ransk. lois fondamentales, ven. korennyje zakony) tai konstitutioista (La constitution, konstitutsija). Suomessa vakiintui seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä vähitellen tulkinta, että ne tarkoittivat Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuotoa sekä sitä täydentänyttä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjaa, lukuun ottamatta joitain uuteen tilanteeseen soveltumattomia pykäliä. Tästä seurasi johtopäätös, että vaikka keisari oli Venäjällä itsevaltias, Suomessa hän oli sitoutunut olemaan perustuslaillinen hallitsija, joka ei saanut päättää tietyistä asioista ilman valtiopäivien hyväksyntää. Venäjällä nämä tulkinnat kiistettiin myöhemmin. Käytännössä mainittuja perustuslakeja alettiin kuitenkin monilta osin soveltaa Suomen hallinnossa.

Suomalaiset pitivät pitkään selvänä, että keisarit olivat sitoutuneet Suomessa perustuslailliseen hallintoon, sillä jokainen keisari antoi valtaan tullessaan Suomelle oman hallitsijanvakuutuksen, jossa uudistettiin Aleksanteri I:n esittämät lupaukset. Yksikään keisari ei tosin erikseen nimennyt Suomen perustuslakeja ennen kuin Aleksanteri II vuonna 1869 vahvisti Suomelle uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka johdannossa mainittiin keisarille jäävän vuoden 1772 hallitusmuodon ja yhdistys- ja vakuuskirjan mukaiset valtaoikeudet. Keisarien hallitsijanvakuutuksissa perustuslakeja ei yksilöity tämän jälkeenkään. Eräät historiantutkijat ovat myöhemmin kyseenalaistaneet sen, pitikö Aleksanteri I tai kukaan hänen seuraajistaan itseään todella Suomen perustuslakien sitomana vai katsoivatko he tehneensä vain vapaaehtoisia myönnytyksiä, jotka voisi myöhemmin yksipuolisesti peruuttaa. Venäläinen valtioajattelu poikkesi ruotsalais-suomalaisesta ja nojasi autokraattiseen perinteeseen, jossa hallitsija oli lakien yläpuolella.

Ennen valtiopäivätoiminnan alkamista vuonna 1863 säädettiin keisarillisilla määräyksillä joitain sellaisia lakeja, jotka perustuslakien mukaan olisivat vaatineet valtiopäivien hyväksynnän, esimerkiksi kuolemanrangaistusten toimeenpanon lopettaminen vuonna 1826 ja laki ortodoksien oikeudesta valtion virkoihin vuonna 1827.

Yleisvaltakunnalliset lait ennen helmikuun manifestia

Vuosina 1808–1898 säädettiin noin 200 sellaista lakia ja asetusta, jotka olivat sisällöltään samoja Venäjän ja Suomen asetuskokoelmissa. Koska erityistä yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestystä ei ollut, yhtenevien lakien säätämistä ohjasivat vuoden 1826 valtiosihteerinviraston ohjesääntö, jonka mukaan Venäjän lakien saattaminen voimaan Suomessa tapahtuisi ministerivaltiosihteerin kautta ja hänen harkintansa perusteella, sekä mainittuun ohjesääntöön vuonna 1891 tehty täydennys, jonka mukaan ministerivaltiosihteerin tuli hankkia kaikista Venäjän etuja koskevista suomalaisista lakialoitteista asianomaisen venäläisen ministerin lausunto. Suomen valtiopäivien roolista ei näissä säädöksissä mainittu mitään. Valtiopäivien alettua kokoontua säännöllisesti vuonna 1863 muodostui kuitenkin vakiintuneeksi käytännöksi, että niitä ja niiden päätöksiä ei ohitettu lakien säätämisessä, mikä sopi yhteen suomalaisten perustuslakioppien kanssa.

Ennen vuotta 1863 Venäjän oli helpompi saada tahtonsa läpi Suomen lainsäädännössä, koska ministerivaltiosihteeri huomioi yleensä Venäjän näkökulman. Valtiopäivien mukaantulo monimutkaisti tilannetta. Pääosa helmikuun manifestia edeltäneistä Suomen ja Venäjän yhdenmukaisista laeista olikin säädetty jo ennen vuotta 1863. Suomalaisten omaksuman tulkinnan mukaan yleisvaltakunnalliset lait olivat kuin valtioiden välisiä sopimuksia, jotka tulivat voimaan vain, mikäli valtiopäivät ne vapaaehtoisesti hyväksyivät. Venäjällä tätä tulkintaa ei hyväksytty, mutta vuoteen 1899 saakka konflikti onnistuttiin välttämään sovittelemalla erimielisyydet yksittäisten lakien sisällöstä.

Venäjän yhtenäistämispyrkimykset

Venäjä pyrki 1800-luvulla yhtenäistämään valtakuntaansa, erityisesti rajamaakuntia venäläistämällä. Suomessa yhtenäistämisen esteinä olivat paikallinen itsehallinto ja perustuslait, joten ne täytyi joko lakkauttaa tai määritellä uudestaan. Jo vuodesta 1826 oli ollut suunnitteilla yleinen kodifikaatio eli lakien ja säädösten yhtenäistäminen. Se oli jo vuonna 1835 ollut tarkoitus ulottaa myös Suomeen, mutta silloinen kenraalikuvernööri Aleksandr Menšikov oli pysäyttänyt sen. Lakien kodifiointiin käytettiin 1800-luvun Venäjän hallinnossa paljon resursseja ja valtakunnanneuvostoon perustettiin erityinen kodifikaatio-osasto. Suomessa kodifiointiin suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti, sillä sen pelättiin johtavan Suomen lainsäädännön yhtenäistämiseen Venäjän lakien kanssa. Suomalaisia kiinnosti korkeintaan perustuslakien kodifiointi, koska siten Suomen suuriruhtinaskunnalle voitaisiin säätää oma hallitusmuoto ja saada sille Venäjän tunnustus.

Helmikuun manifestin syntyminen oli luonnollinen seuraus Venäjän vanhoillisten ja isänmaallisten slavo­fiilien sekä panslavistien valloitettuja maita kohtaan harjoittamasta politiikasta, jonka tärkeimpänä päämääränä oli vahva ja yhtenäinen Venäjä. Venäjän vanhoilliset vastustivat uudistuksia ja pyrkivät kaikin tavoin lujittamaan yksinvaltaista järjestelmää. Venäjän zapadnikit eli uudistusmieliset poliitikot vastustivat vanhoillisten ryhmien politiikka tavoitteenaan saada vanhoillisen ja yksinvaltaisesti hallitun järjestelmän tilalle demo­kraattisempi ja liberaalimpi valtio. He pitivät Suomea esikuvanaan, jonka vuoksi vanhoilliset tahtoivat liittää Suomen lujemmin emämaahan sekä hävittää Suomen autonomisen aseman. Puolan kapinan jälkeisinä vuosina slavofiilit ja panslavistit syrjäyttivät uudistusmieliset ja pääsivät vaikutusvaltaisiin avainasemiin. Turkin sota vuosina 1877–1878 lisäsi entisestään panslavistien vaikutusvaltaa. Aleksanteri II kuitenkin katsoi viimeisinä vuosinaan tarpeelliseksi hillitä panslavistista kiihkoa. Baltiassa toteutettiin venäläistämistä muun muassa määräämällä venäjän kieli virkakieleksi. Seuraavaksi panslavistit ja slavofiilit kiinnittivät huomionsa Suomen erityisaseman murskaamiseen, kuten Baltian erityisoikeuksia puolustanut baltiansaksalainen historioitsija Carl Schirren oli aikaisemmin ennustanut.

Manifestiin johtanut kehityskulku

Weissenbergin komitea

Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Fjodor Heiden. Ivan Kramskoin maalaama muotokuva vuodelta 1881.

Helmikuun manifestiin johtaneen suoran kehityslinjan on sanottu alkaneen Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Heidenin 1880-luvun alussa alullepanemasta Suomen lakien kodifikaatiohankkeesta. Heiden törmäsi Suomen ja Venäjän lakien ristiriitaisuuteen vuonna 1882, kun Suomen prokuraattori Theodor Sederholm moitti, että santarmit olivat pidättäneet laittomasti Helsingissä suomenvenäläisen opettajan Paul Leontjeffin Venäjällä kielletyn poliittisen kirjallisuuden hallussapidosta. Keisari Aleksanteri III määräsi kenraalikuvernöörin pyytämään jatkossa epäselvissä lakikysymyksissä lausuntoa prokuraattorilta, mutta määräsi myös samalla ministerivaltiosihteeri Theodor Bruunin aloitteesta Heidenin ja Suomen senaatin tekemään ehdotuksen Suomen lakien kodifioinnista. Suomalaiset vastustivat entiseen tapaansa kodifikaatiota, ja senaatti ehdottikin sen sijaan pysyvän lainvalmisteluelimen perustamista. Heiden vaati vähintään perustuslakien kodifiointia, sillä hän piti niitä epämääräisinä. Vuonna 1884 syntyi kompromissi, jonka mukaan tavallisia lakeja varten perustettaisiin senaatin toiveiden mukaan pysyvä lainvalmistelukunta, mutta perustuslakien ja muiden valtio-oikeudellisten säädösten kodifioimiseksi asetettaisiin erityinen komitea.

Alexander von Weissenbergin johtama suomalainen komitea asetettiin maaliskuussa 1885. Komitean muut jäsenet olivat senaattori N. I. Fellman, professorit Thiodolf Rein ja Robert Hermanson sekä tuomari K. W. Nystén. Sihteerinä toimi J. R. Danielson. Jäsenet nimitettiin senaatin ja Heidenin ehdotuksesta, mutta Aleksanteri III teki huomattavia muutoksia senaattorivaliokunnan ehdokaslistaan. Heidenin pettymykseksi Weissenberg ja komitean enemmistö asettuivat kannattamaan professori Leo Mechelinin kiisteltyä oppia, jonka mukaan Suomi oli reaaliunionissa Venäjän kanssa ollut erillinen valtio. Pelkän kodifikaation sijasta komitea halusi vahvistaa Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja laati ehdotuksen uudeksi hallitus­muodoksi, joka perustui Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin. Komitean jäsenistä ainoastaan Hermanson jätti eriävän mielipiteen, jossa torjuttiin unioniteoria, mutta hänenkin mukaansa Suomi oli Venäjään kuuluva autonominen valtio.

Komitean mietintö, joka sisälsi ehdotukset hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi, jätettiin senaatille joulukuussa 1886. Senaatti oli huolissaan venäläisten mahdollisesta suhtautumisesta mietintöön, eikä pitänyt asian käsittelyssä erityistä kiirettä. Heidenille ruotsinkielisen mietinnön tulkitsi Helsingin venäläisen kimnaasin opettaja K. I. Jakubov, joka laati siitä kriittisen muistion.

Komitean mietinnölle ei tehty kolmeen vuoteen mitään, mutta vuodenvaihteessa 1889–1890 Heiden hankki keisarillisen määräyksen, että siitä pyydettäisiin Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston lausunnot, minkä jälkeen se tarkastettaisiin Heidenin johtamassa uudessa komissiossa. Kodifikaatio-osaston lausunnossa kritisoitiin suomalaisten perustuslakioppeja, ja myös kansallismielinen oikeusministeri Nikolai Manassein antoi hyvin kielteisen lausunnon. Hän oli 1880-luvulla murskannut Baltian maakuntien autonomisen aseman. Kodifikaatio-osaston lausunto saapui elokuussa ja oikeusministerin lokakuussa 1890. Suomen senaatti oli viivytellyt asian käsittelemissä asettamalla valiokunnan käsittelemään asiaa vasta maaliskuussa 1890. Valiokunta asetettiin salaa, sillä se ei kuulunut Heidenin suunnitelmaan. Senaatista postimanifestin vuoksi samana vuonna eronnut Mechelin osallistui valiokunnan työhön vielä eronsa jälkeenkin.

Heidenin komissio

Helsingissä kokoontui loka–marraskuussa 1890 kenraalikuvernööri Heidenin johtama komissio, jonka oli määrä tarkistaa Pietarista lausuntokierrokselta palannut Weissenbergin komitean mietintö. Komission piti muodostua Heidenista ja kahdeksasta suomalaisesta senaattorista, mutta Heiden kutsui lisäksi mukaan yhden asiantuntijan Venäjän oikeusministeriöstä ja kaksi valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osastosta, jolloin komissiosta tuli käytännössä suomalais-venäläinen sekakomitea. Suomalaisina jäseninä olivat senaatin oikeus- ja talousosastojen varapuheenjohtajat J. Ph. Palmén ja Samuel Werner von Troil sekä senaattorit Theodor Cederholm, August Nybergh, Emil Streng, Victor Napoleon Procopé, K. F. Ignatius ja Johan Gustaf Sohlman. Venäläisinä jäseninä olivat kodifikaatio-osaston Kronid Malyšev ja Pjotr Haritonov sekä oikeusministeriön Aleksandr Hvostov. Komission sihteerinä ja tulkkina toimi lehtori K. I. Jakubov.

Heidenin alkuperäisenä tavoitteena lienee ollut taivutella komissiossa suomalaiset hyväksymään jonkinlainen kompromissi, mutta suomalaisten ja venäläisten näkemykset olivat nyt niin erilaiset, ettei yhteistä pohjaa löytynyt. Venäläiset toistivat historioitsija K. F. Ordinin näkemyksiä ja kiistivät Suomen suuriruhtinaskunnan olevan valtio, suomalaiset taas pitivät kiinni omasta perustuslakitulkinnastaan ja puolustivat Weissenbergin komitean mietintöä. Molemmat osapuolet yrittivät toteuttaa omia poliittisia päämääriään. Suomalaiset jäsenet laativat esityksen kootuista perustuslaeista, joka oli kiistanalaisissa kohdissa hieman lievempi kuin Weissenbergin komitean mietintö, mutta ei silti kelvannut venäläisille. Todettuaan yhteisymmärryksen mahdottomaksi Heiden laati itse vastaesityksen. Siinä Suomea ei tunnustettu valtioksi ja sille olisi jäänyt vain joitain ”paikallisia oikeuksia”. Yleisvaltakunnalliset lait ohittivat Suomen oman lainsäädännön. Heidenin esityksen otsikkona oli ”Perusohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallinnosta”, sillä venäläiset kieltäytyivät käyttämästä hallitusmuoto-sanaa, joka olisi viitannut ajatukseen Suomesta valtiona.

Bungen sekakomitea

Heidenin komission pöytäkirjat ja eriävät lausunnot lähetettiin Weissenbergin komitean mietintöä tarkastamaan asetetulle senaatin valiokunnalle. Senaatin lausunto asiasta valmistui lopulta toukokuussa 1891. Se esiteltiin keisari Aleksanteri III:lle keväällä 1892 samassa yhteydessä edellä mainitun Heidenin vastaesityksen kanssa, mutta tätä ennen oli jo ehtinyt tapahtua uusi käänne. Heiden oli laatinut vastaesityksensä johdannoksi laajan muistion, jonka hän esitteli keisarille erikseen jo joulukuussa 1891. Tällöin keisari päätti asettaa Venäjän entisen finanssiministerin Nikolai Bungen johtaman venäläis-suomalaisen sekakomitean laatimaan sääntöjä yleisen ja paikallisen lainsäädännön suhteista. Komitea lienee ollut joko Heidenin tai valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston ajatus.

Bungen komitea toimi Pietarissa vuosina 1892–1893. Sen venäläiset jäsenet olivat Bunge, kenraalikuvernööri Heiden, oikeusministeri Manassein, sotaministeri Pjotr Vannovski, sisäministeri Ivan Durnovo ja valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston johtaja Eduard Frisch. Suomalaisista komiteaan kuuluivat senaattori Georg von Alfthan, ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehn, ministerivaltiosihteerin apulainen Victor Napoleon Procopé ja prokuraattori Georg Henrik Calonius.

Bungen tahdosta komitea keskittyi kysymykseen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön asemasta, joka oli noussut esiin Heidenin muistiossa ja sitä ennen kodifikaatio-osaston vuoden 1890 lausunnossa. Bungen komitealle annettiin myös Weissenbergin ja Heidenin komiteoiden tuottama aineisto ja niistä annetut lausunnot, mutta näistä asiakirjoista työn pohjana käytettiin tosiasiassa vain Heidenin muistiota. Komitean venäläiset ja suomalaiset jäsenet laativat ratkaisevasti toisistaan eronneet mietintöehdotukset. Venäläisten ehdotuksessa keisarikunnan etuja koskeville Suomen laeille olisi luotu oma lainsäätämisjärjestys, jossa Suomen valtiopäivillä olisi vain neuvoa-antava rooli. Suomalaiset vastustivat säätyjen lainsäädäntöoikeuden rajoittamista, kun taas venäläisten mielestä Suomen säädyillä ei voinut olla veto-oikeutta valtakunnan etuja koskevissa asioissa. Kun komitea ei saanut aikaan yksimielistä päätöstä, sen venäläinen enemmistö päätti maaliskuussa 1893, että keisarille annettaisiin komitean nimissä heidän ehdotuksensa. Suomalaisten vastustuksesta johtuen Aleksanteri III kuitenkin lykkäsi asian ratkaisua eikä ottanut sitä ennen kuolemaansa esille. Toukokuussa 1893 Aleksanteri III kylläkin määräsi asetettavaksi uuden venäläis-suomalaisen lakien kodifikaatiokomitean, mutta se ei tiettävästi toteutunut. Vasta vuonna 1899 asetettiin valtakunnanneuvoston yhteyteen Suomen lakien systematisoimiskomitea.

Keisari Nikolai II. Albert Edelfeltin maalaama muotokuva vuodelta 1896.

Valtakunnanneuvoston sihteeri Vjatšeslav von Plehwe tiedusteli tammikuussa 1895 uudelta keisarilta Nikolai II:lta, mitä Bungen komitean käsittelemälle kysymykselle tehtäisiin. Von Plehwen mukaan komitean venäläisten ehdotuksen toteuttaminen voisi aiheuttaa Suomessa levottomuutta, ja keisari päättikin olla viemättä asiaa eteenpäin. Päätökseen saattoi vaikuttaa Nikolai II:n suomalaisia suosinut äiti Maria Fjodorovna, jolla vielä tuolloin oli suuri vaikutusvalta poikaansa. Seuraavina vuosina Suomen säätyjä painostettiin useita kertoja hyväksymään Venäjän ministerien toivomia lakeja sillä perusteella, että venäläiset saattaisivat muuten toteuttaa Bungen komitean venäläisen enemmistön ehdotuksen.

Asevelvollisuuskysymys

Venäjällä säädettiin vuonna 1870 yleinen asevelvollisuus, ja se tahdottiin saada voimaan myös Suomessa. Helmikuussa 1871 sotaministeri Dmitri Miljutin puuttui Suomen asevelvollisuuskysymykseen. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg vastusti Miljutinin pyrkimystä rajoittaa Suomen autonomiaa. Asevelvollisuus toteutettiin Suomessa siten, että Suomelle perustettiin Venäjän sota­voimista erillinen oma armeija, Suomen sotaväki, jota sai käyttää ainoastaan Suomen oman alueen puolustamiseen. Aleksanteri II vahvisti Suomen ase­velvollisuus­lain 27. elokuuta 1878. Miljutin ei pitänyt ”separatistisesta” ratkaisusta, mutta hyväksyi sen väliaikaisena järjestelynä, koska laki säädettiin alkuaan kymmenen vuoden koeajaksi. Myöhemmin Suomen autonomiaa arvostelleet venäläiset F. P. Jelenev ja Mihail Borodkin väittivät, että Suomen valtiosihteerinviraston virkamiehet olisivat harhauttaneet Miljutinin ja Aleksanteri II:n hyväksymään asevelvollisuuslain salaamalla näiltä sen eräiden pykälien perustuslainluontoisuuden.

Kun vuonna 1881 toimintansa aloittaneen Suomen sotaväen kymmenen vuoden koeaika tuli täyteen, teki sotaministeri Vannovski vuonna 1891 keisarille ehdotuksen sen sulauttamisesta Venäjän armeijaan. Hänen mukaansa vallitseva tilanne oli Venäjän maanpuolustuksen etujen vastainen ja lisäksi suomalaiset joukot olivat epäluotettavia eikä sotilasrasitusta siksi voinut jakaa tasaisemmin Suomen ja Venäjän kesken. Aleksanteri III ilmoitti periaatteessa hyväksyvänsä ehdotuksen. Vuonna 1893 Vannovskin johtama neuvottelukunta esitti, että Suomen sotaväen yhtenäistäminen osaksi Venäjän armeijaa toteutettaisiin säätämällä Suomelle uusi asevelvollisuuslaki. Heiden vastusti ajatusta, koska se olisi heikentänyt kenraalikuvernöörin valtaa Suomen sotilaspiirin päällikkönä. Hän myös huomautti Suomen sotaväen lakkauttamisen luultavasti vähentävän eikä suinkaan lisäävän suomalaisten sitoutuneisuutta valtakunnan puolustamiseen. Myös Aleksanteri III muutti nyt mielensä, sillä hän ei halunnut pahastuttaa suomalaisia enempää. Hanke ei edennyt pidemmälle hänen eläessään.

Keisarin vaihduttua ja iäkkään Heidenin jätettyä tehtävänsä perustettiin asiaa selvittämään vuosina 1896–1897 Vannovskin aiemman ehdotuksen mukaisesti kaksi komiteaa, joista kumpaakin johti kenraali Viktor Dandeville. Myös Mihail Borodkin kuului kumpaankin komiteaan. Komiteoissa oli jäseninä myös suomalaisia sotilaita, kuten Waldemar Schauman, Michael Leonard von Blom, Kasten Antell ja Guido Gadolin, mutta heidän näkemyksiään ei huomioitu. Suomalaisjäsenten vastustuksesta huolimatta valmistui keväällä 1897 komiteanmietintö, joka totesi, että Suomen kotimainen sotaväkilaitos oli lakkautettava ja Venäjän asevelvollisuuslaki saatettava voimaan Suomessa.

Manifestin syntyminen

Asevelvollisuuslakiesitys, Kuropatkin ja Bobrikov

Helmikuun manifestiin johti kaksi kehityssuuntaa: pyrkimys muuttaa vuoden 1878 ase­velvollisuus­lakia ja muutoksen läpimenoon vaadittavan yleisvaltakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen tarve.

Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vuonna 1898.

Venäjän pääesikunnassa valmistui toukokuussa 1898 Dandevillen komitean työhön perustunut esitys Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Sen lähtökohtana oli Suomen oman sotaväen lakkauttaminen ja Venäjän asevelvollisuuden ulottaminen Suomeen Miljutinin ja Vannovskin aiempien yhden­mukaisuus­vaatimusten mukaisesti. Hanketta ajoi voimakkaasti eteenpäin uusi sotaministeri Aleksei Kuropatkin, joka piti armeijan yhdenmukaistamista välttämättömänä. Hän näki sen alkuna laajemmallekin Suomen yhdistämiselle keisarikuntaan, sillä palveleminen venäläisissä joukoissa tekisi Suomen nuorukaisista venäjäntaitoisia ”kunnon venäläisiä”.

Koska oli todennäköistä, että Suomen valtiopäivät eivät hyväksyisi uutta asevelvollisuuslakia, tahtoi Kuropatkin ottaa kysymyksen käsittelyn pois niiden päätösvallasta. Ensin hän kuitenkin hankki keisarilta ukaasin valtiopäivien kokoon kutsumiseksi. Ministerivaltiosihteeri von Daehnille oli äskettäin yllättäen myönnetty hänen edellisvuonna pyytämänsä ero, ja virkaatekeväksi ministerivaltiosihteeriksi oli tullut hänen kokematon apulaisensa Procopé, jonka Kuropatkin onnistui ohittamaan asioiden valmistelussa. Procopé sai päätöstä muutettua sen verran, että tavanomaisten valtiopäivien sijasta tammikuuksi 1899 kutsuttiin koolle ylimääräiset valtio­päivät. Nikolai II allekirjoitti 19. heinäkuuta 1898 ukaasin ylimääräistä valtiopäivistä.

Elokuussa 1898 keisari päätti nimittää Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin, joka tuki asevelvollisyyskysmyksessä Kuropatkinin linjaa. Venäjän konservatiivis-nationalistiselta lehdistöltä vaikutteita saanut Bobrikov halusi yhdistää Suomen tiiviimmin muuhun valtakuntaan, ja oli jo nimitykseen valmistautuessaan laatinut itselleen kymmenkohtaisen ohjelman, johon sisältyi kolmantena kohtana Suomen lakien kodifiointi ja poikkeavan valmistelujärjestyksen vahvistaminen valtakunnan ja Suomen yhteisille laeille. Muita kohtia Bobrikovin ohjelmassa olivat useiden Suomen erillisasemaa korostaneiden instituutioiden kuten valtiosihteerinviraston, Suomen erillisen tullilaitoksen ja oman rahajärjestelmän lakkauttaminen, venäjän kielen käyttöönotto hallinnossa ja oppikouluissa sekä suomalaisten virkojen avaaminen venäläisille ilman rajoituksia.

Koska Suomen asevelvollisuusasia koski koko valtakunnan etuja, Kuropatkinin mielestä Suomen valtiopäivillä oli oikeus antaa lakiesityksestä pelkästään neuvoa-antava lausunto, ja sekin saisi koskea vain käytännön toteutukseen liittyviä yksityiskohtia eikä lakiesityksen ”oleellisia osia”. Nikolai II nimitti asiaa pohtimaan neuvottelukunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev ja muiksi jäseniksi Kuropatkin, Bobrikov, Heiden, Procopé, Frisch, oikeusministeri Nikolai Muravjov sekä silloinen vt. kenraalikuvernööri Stepan Gontšarov. Neuvottelukunta päätti 14. elokuuta, että Suomen valtiopäivät saisivat käsitellä lakiesitystä kokonaisuudessaan, mutta vain antaakseen lausunnon. Kuropatkin vastusti yksinään päätöstä.

Helmikuun manifestin laatiminen salaisessa neuvottelukunnassa

Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Suomen senaatti laati marraskuussa 1898 tulevia valtiopäiviä varten asevelvollisuuslakiesityksestä uuden version, joka poikkesi täysin pääesikunnan versiosta, sillä sen lähtökohtana oli Suomen oman sotaväen säilyttäminen. Kuropatkin ja Bobrikov raivostuivat kuultuaan senaatin esityksestä, sillä heidän mielestään senaatilla ei ollut oikeutta muuttaa lakiesityksen sisältöä. Kun Nikolai II joulukuussa vahvisti valtiopäiville annettavan lopullisen lakiesityksen, hän valitsi pääesikunnan version, vaikka vt. ministerivaltiosihteeri Procopé oli suositellut senaatin versiota. Poikkeuksellisesti esittelytilaisuuteen oli kutsuttu Kuropatkin mutta ei Procopéta. Kun senaatin esityksen eräässä kohdassa vedottiin Suomen perustuslakeihin ja vuoden 1772 hallitusmuotoon, keisari kirjoitti asiakirjan reunaan huomautuksen: ”Hallitusmuoto olisi jo aika unohtaa”.

Jo tätä ennen senaatin toiminta oli kuitenkin johtanut myös toiseen tapahtumakulkuun: Kuropatkin ja Bobrikov päättivät 12. joulukuuta, että asevelvollisuuslain tulevaa käsittelyä varten olisi julkaistava erityinen ukaasi, jossa määriteltäisiin Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestys. Pohjana voitaisiin käyttää Bungen komitean venäläisen enemmistön mietintöä, johon Bobrikov oli tutustunut uuteen virkaansa valmistautuessaan.

Nikolai II myöntyi ja nimitti salaisen neuvottelukunnan laatimaan keisarillista julistusta lainsäätämisjärjestyksestä. Puheenjohtajaksi tuli valtakunnanneuvoston puheenjohtaja, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš. Muina jäseninä olivat Bobrikov, yliprokuraattori Pobedonostsev, valtakunnanneuvoston sihteeri von Plehwe, oikeusministeri Muravjov, valtakunnanneuvoston osastonjohtajat Eduard Frisch, Mihail Ostrovski ja Dmitri Solski sekä ainoana suomalaisena vt. ministerivaltiosihteeri Procopé. Asia olisi voitu valmistella myös itse valtakunnanneuvostossa, mutta valtakunnansihteeri von Plehwe ehdotti sen sijaan neuvoston jäsenistä valikoitua salaista neuvottelukuntaa, mahdollisesti lisätäkseen omaa vaikutusvaltaansa valmistelussa. Hän olikin neuvottelukunnassa aktiivinen.

Neuvottelukunta sai työnsä valmiiksi nopeasti, koska kaikki valmistelu oli tehty jo kuusi vuotta aiemmin Bungen komiteassa. Neuvottelukunta kokoontui kolme kertaa: 30. tammikuuta, 10. helmikuuta ja 13. helmikuuta 1899. Bobrikov osallistui vain viimeiseen kokoukseen. Venäläisten jäsenten kesken ei syntynyt merkittäviä erimielisyyksiä. Ainoastaan Procopé vastusti muun komitean kantaa, mutta hänen mielipiteensä jätettiin huomiotta. Koska valmisteluprosessi oli salainen, Procopé ei voinut varoittaa maanmiehiään etukäteen, mutta hän kuitenkin kertoi tulevasta manifestista luottamuksellisesti Leo Mechelinille. Myös Suomen Pankin Pietarin-konttorin komissaari Fredrik Björnberg sai tietää hankkeesta etukäteen, sillä hänellä oli yhteyksiä leskikeisarinna Maria Fjodorovnaan.

Nikolai II allekirjoitti 15. helmikuuta (J: 3. helmikuuta) 1899 kaksi asiakirjaa: suuriruhtinas Mihailin neuvottelukunnassa valmistellut yleisvaltakunnallisten lakien säätämisen perussäännökset sekä niitä koskeneen armollisen julistuskirjan eli varsinaisen helmikuun manifestin. Keisari piti manifestin allekirjoittamista niin vähäpätöisenä asiana, ettei edes maininnut sitä päiväkirjassaan. Suomalaisten vihamielinen reaktio manifestiin tuli hänelle täytenä yllätyksenä. Kuropatkin ja Bobrikov lienevät sen sijaan tajunneet, että manifesti johtaisi konfliktiin suomalaisten kanssa, ja he tähtäsivät tietoisesti siihen.

Venäläisten ja suomalaisten tulkinnat manifestista

Venäläisten mielestä manifesti ei olennaisesti muuttanut Suomen ja Venäjän suhdetta, sillä yleisvaltakunnallisia lakeja oli säädetty aiemminkin. Nikolai II:n mielestä manifesti ei edes muuttanut Suomen säätyjen asemaa, sillä hän ei katsonut niille koskaan kuuluneenkaan veto-oikeutta valtakunnan asioihin. Suomea oli kylläkin vuodesta 1863 alkaen hallittu siten, että säätyjä ei koskaan ohitettu niille perustuslakien mukaan kuuluvissa lainsäädäntöasioissa, mutta Nikolai II – kuten mahdollisesti myös Aleksanteri II ja Aleksanteri III – piti tätä vain itsevaltiaan hallitsijan vapaaehtoisena myönnytyksenä, josta hän voisi valtakunnan edun nimessä poiketa. Manifestin voitiin väittää jopa parantavan Suomen asemaa, koska se antoi Suomen ministerivaltiosihteerille ja senaatin edustajille oikeuden osallistua Suomea koskevien lakien käsittelyyn valtakunnanneuvostossa. Joka tapauksessa manifesti ainakin tunnusti Suomen oman lainsäädännön olemassaolon.

Suomalaisten mielestä helmikuun manifesti oli valtiokaappaus. Se murensi Suomen itsehallinnon perusteita siirtämällä päätösvaltaa Suomesta Venäjälle, se muutti valtiosääntöä ja vei valtiopäiviltä niiden perustuslaeissa säädetyt oikeudet mutta sitä itseään ei säädetty perustuslakien mukaisessa järjestyksessä, ja lisäksi se valmisteltiin salassa ilman suomalaisia asiantuntijoita. Sen katsottiin kumoavan Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä antamat vakuutukset Suomen lakien ja erikoisoikeuksien pitämisestä voimassa. Lisäksi manifesti ei määritellyt yleisvaltakunnallisten asioiden piiriä, jolloin mikä tahansa säädös voitaisiin selittää siihen kuuluvaksi ja siten muuttaa tai kumota hallinnollisesti.

Manifesti loukkasi kahta Suomessa yleisesti hyväksyttyä oikeudellista oppia: ensinnäkin oppia, jonka mukaan Suomessa oli voimassa perustuslaillinen hallinto Venäjän itsevaltiuden sijaan, ja toiseksikin oppia Suomen suuriruhtinaskunnasta valtiona. Mahdollisuus muuttaa Suomen lakeja perustuslakien vastaisella tavalla ilman säätyjen hyväksyntää romutti perustuslaillisen hallinnon, ja jos mikä tahansa Suomea koskeva asia voitiin ilman ennalta säädettyä valtuutusta siirtää pois suomalaisten elinten päätösvallasta, ei Suomi enää täyttäisi valtion kriteerejä.

Bobrikov katsoi Kuropatkinille lähettämässään kirjeessä suomalaisten olevan osittain oikeassa, sillä manifestin avulla Suomi voitaisiin ”vähitellen ja huomaamatta muuttaa kuvernementiksi”. Bobrikov pyrki ulottamaan itsevaltiuden Suomeen, mutta yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys oli vain yksi kohta hänen ohjelmassaan. Eräs venäläinen lehti kirjoitti manifestin mahdollisesta soveltamisalasta: ”Paitsi sotalaitosta, postia, sähkölennätinlaitosta ja tullia koskevia kysymyksiä tulee näihin kysymyksiin luultavasti lukea myös kysymykset perinnöstä, holhouksesta, oikeusalaan kuuluvista asioista, tuomioistuimien päätöksistä, satamista, konsuleista, henkivakuutusyhtiöstä, tavara­leimasta, kenraalikuvernöörin vallasta, kreikkalaisen papiston asemasta, venäläisistä kouluista jne.”

Suomalaisten reaktiot manifestiin

Ensireaktiot ja manifestin julkaiseminen

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer, jonka ääni ratkaisi päätöksen manifestin julkaisusta.

Kenraalikuvernööri Bobrikov palasi jo manifestin allekirjoituspäivänä 15. helmikuuta 1899 Pietarista Helsinkiin ja ilmoitti manifestista senaatin talousosaston varapuheenjohtajalle Sten Carl Tudeerille sekä prokuraattori Woldemar Söderhjelmille. Tieto pian julkaistavasta manifestista levisi helsinkiläisten keskuuteen torstaina 16. helmikuuta. Suomalaiset kokivat sen järkyttävänä yllätyksenä, varsinkin kun jo ennakkohuhuissa oli vihjattu jotain erityisen pahaa olevan tulossa. Venäjällä manifesti julkaistiin virallisessa tiedonantolehdessä Hallituksen sanansaattajassa 17. helmikuuta.

Senaatin tuli julkaista kaikki Suomea koskevat säädökset ja keisarilliset julistukset ennen kuin ne tulisivat voimaan. Jotkut Suomessa olivat kuitenkin sitä mieltä, että senaatilla olisi oikeus kieltäytyä julkaisemasta hallitsijan laittomia päätöksiä. Kaikki senaattorit pitivät helmikuun manifestin sisältöä laittomana ja halusivat vedota keisariin sen muuttamiseksi, mutta toisaalta pelättiin, että senaatti voitaisiin erottaa ja venäläistää, jos se uhmaisi keisaria kieltäytymällä julkaisemisesta. Senaatti neuvotteli asiasta kolmessa epävirallisessa istunnossa 16., 17. ja 18. helmikuuta. Useat senaattorit olivat aluksi epävarmoja ja muuttivat kantaansa kokousten välillä. Erimielisyys koski manifestin julkaisun viivyttämistä: joko julkaisua lykättäisiin, jotta keisariin voitaisiin vedota sitä ennen, tai sitten manifesti ensin julkaistaisiin ja keisariin vedottaisiin sen jälkeen.

Senaatin ratkaisusta keskusteltiin kolmen päivän aikana kiivaasti valtiopäivämiesten epävirallisissa klubeissa ja muualla Helsingin sivistyneistön keskuudessa. Yleinen mielipide asettui jyrkästi manifestin julkaisemista vastaan ja useat valtiopäivämiehet kävivät painostamassa senaattoreita. Mechelin kannatti aluksi manifestin välitöntä julkaisua, mutta muutti mielensä keskusteltuaan muiden valtiopäivämiesten kanssa. Helsingin Ateneumissa pidettiin perjantai-iltana 17. helmi­kuuta Arvid Neoviuksen ja Nya Pressen -lehden toimituksen aloitteesta lyhyellä varoitusajalla järjestetty suuri kansalaiskokous, johon osallistui noin 300 miestä pääasiassa akateemisista piireistä, sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Puhetta johti professori M. G. Schybergson. Manifestin julkaisua yksimielisesti vastustanut kokous laati senaatille osoitetun vetoomuksen, jonka allekirjoitti 225 henkilöä, ja lähetti lähetystöjä prokuraattorin ja senaattorien luokse.

Senaatti päätti lopulta manifestin julkaisemisesta lauantaina 18. helmikuuta päivän toisessa istunnossa. Asiasta äänestettäessä äänet menivät tasan, jolloin Tudeerin ääni ratkaisi asian julkaisemisen hyväksi. Tudeerin ohella julkaisua kannattivat senaattorit Yrjö-Koskinen, Bergbom, Eneberg, af Nyborg, Fellman, Sohlman, Borenius, Gylling ja Langenskiöld. Välitöntä julkaisua vastustivat oikeusosaston varapuheenjohtaja Theodor Cederholm sekä senaattorit Ignatius, Schauman, Gripenberg, Nybergh, Hornborg, Charpentier, Clouberg, Hougberg ja von Troil. Suomalaista puoluetta edustaneet senaattorit yhtä lukuun ottamatta kannattivat julkaisua, ruotsalaista puoluetta edustaneet kahta lukuun ottamatta vastustivat. Ilmeisesti ulkoa tulleen painostuksen vuoksi prokuraattori Söderhjelm esitti vastalauseensa senaatin päätöksestä, vaikka oli vielä edellisenä päivänä kannattanut itsekin manifestin julkaisua.

Samassa yhteydessä senaatti hyväksyi keisarille osoitetun kirjelmän, jossa vedottiin tämän hallitsijanvakuutukseen, selostettiin manifestin perustuslainvastaista luonnetta ja toivottiin sen korvaamista perustuslakien mukaisessa järjestyksessä annettavalla säädöksellä. Procopé luki kirjelmän Nikolai II:lle 24. helmikuuta, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Sekä senaattia edustaneet Tudeer ja Söderhjelm että myös valtiopäivien kaikkien neljän säädyn puhemiehet olivat saapuneet Pietariin vedotakseen keisariin, mutta Nikolai II kieltäytyi vastaanottamasta heitä. Keisarin kieltävä vastaus ilmoitettiin virallisesti senaatille 2. maaliskuuta.

Bobrikovin vaatimuksesta manifesti oli vielä lähetettävä painettuna kaikille Suomen viranomaisille ja luettava kansalle ääneen kirkoissa kuten lait ja asetukset. Määräystä noudatettiin, joskin viivytellen.

Protestit julkaisemisen jälkeen

Mielenosoitus helmikuun manifestia vastaan Senaatintorilla 13. maaliskuuta 1899.

Helsingin Senaatintorilla oli varhain lauantaiaamuna 18. helmikuuta väkeä tuhansittain liikkeellä odottamassa tietoa manifestin julkaisemisesta. Tieto julkaisemisesta otettiin vastaan kaikkialla Suomessa surun, toivottomuuden ja katkeruuden tuntein. Helsingissä muotiliikkeiden ikkunoissa oli suruvaatteita, harsoja ja kankaita, kirjakauppojen ikkunoilla Suomen oikeuksia puolustavia teoksia. Melkein kaikki kaduilla kulkevat naiset olivat surupuvuissa. Ylioppilaiden käsissä oli suruharsoja. Koko kaupunki oli hautajaistunnelmissa. Manifestin julkaisemista viivästytti Virallisen lehden latojien lakko, mutta se ilmestyi helmikuun 18. päivän numerossa.

Eräs näkyvimmistä mielenosoituksista manifestia vastaan oli kukkaseppeleiden tuominen Senaatintorilla sijaitsevan Aleksanteri II:n muistopatsaan luo, sillä Aleksanteri II muistettiin Suomen perustuslakien suojelijana. Ensimmäiset kukat tuotiin patsaalle 19. helmikuuta, minkä jälkeen toiminta jatkui spontaanisti ja huipentui suuriin kukituksiin 3. ja 13. maaliskuuta sekä vappuna. Venäläiset viranomaiset eivät voineet kieltää tätä protestin muotoa, koska Aleksanteri II oli Nikolai II:n isoisä. Aleksanteri II:n muistoa juhlittiin kaikkialla Suomessa varsinkin hänen kuolinpäivänään 13. maaliskuuta, jolloin Helsingin patsas kukitettiin kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppele­paljoudella; seppeleitä oli lähetetty kaukaa maaseudulta saakka. Patsaan edessä laulettiin Maamme-laulu ja huudettiin lopuksi yhdeksänkertainen eläköön-huuto Aleksanteri II:n kunniaksi.

Tieto senaatin äänestyksestä vuoti välittömästi julkisuuteen ja manifestin julkaisemista kannattaneiden senaattoreiden nimilistoja alettiin levittää pitkin Helsinkiä. He joutuivat yleisen epäkunnioituksen kohteiksi ja heitä vastaan tehtiin ilkivaltaa. Erityisesti parjattiin vanhasuomalaisten johtajaa Yrjö Sakari Yrjö-Koskista, jota pidettiin ”pääsyyllisenä” äänestystulokseen, koska hänen oletettiin taivutelleen puoluetoverinsa kannalleen. Yrjö-Koskisen talon seinään maalattiin yöllä iskulauseita ja hänen kotinsa eteiseen toimitettiin uhkauksena ruumisarkku, jossa oli kolmekymmentä hopearahaa. Lopulta Yrjö-Koskinen erosi senaatista maaliskuun alussa saneltuaan ensin pöytäkirjaan vastalauseen prokuraattori Söderhjelmin vastalauseesta manifestin julkaisupäätöksen yhteydessä. Julkaisupäätöstä vastaan äänestäneistä senaattoreista tehtiin vastaavasti sankareita.

Aluksi suomalaiset ajattelivat Nikolai II:n allekirjoittaneen manifestin vain ovelien neuvonantajiensa harhaanjohtamana. Kun keisari kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta senaatin ja säätyjen lähetystöjä, alettiin häntä syyttää hallitsijanvakuutuksensa rikkomisesta. Suomalaiset olivat tästä niin järkyttyneitä, että jopa luonnonilmiöitä liitettiin tapahtuneeseen: kevään 1899 poikkeuksellisen korkealle yltäneitä tulvia alettiin kutsua valapaton tulvaksi ja Porvoon lähelle 12. maaliskuuta pudonnutta Bjurbölen meteoriittia väitettiin luonnon vastalauseeksi keisarin toiminnalle.

Suuri adressi

Pääartikkeli: Suuri adressi

Suuri adressi sidottuna 26 niteeseen.

Suomalaiset ajattelivat, että Nikolai II voisi vielä muuttaa mielensä, jos häneen vedottaisiin koko kansan nimissä. Ajatus suuresta kansalaisadressista syntyi Helsingin ruotsinkielisen sivistyneistön parissa manifestin julkaisua seuranneina päivinä. Adressin keräämisestä päätettiin Ateneumissa 20. helmikuuta järjestetyssä suljetussa kansalaiskokouksessa. Adressihankkeessa olivat mukana johtavat puolueet ja eri kieliryhmät, mutta se pidettiin visusti salassa venäläiseltä esivallalta. Allekirjoittajaksi hyväksyttiin jokainen yli 16-vuotias mies tai nainen. Adressiin kerättiin maaliskuun alussa noin viikossa yli 520 000 allekirjoitusta, mikä vastasi ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. Keräys kattoi lähes koko maan eräitä vaikeasti tavoitettavia syrjäseutuja lukuun ottamatta.

Adressin toimittamiseksi keisarille valittiin Suomen jokaisesta kunnasta edustaja lähes 500-henkisen suureen lähetystöön. Lähetystö lähti Pietariin maaliskuun 15. päivän iltana. Kenraalikuvernöörin lupaa ei kysytty, vaikka lain mukaan niin olisi kuulunut tehdä. Nikolai II kieltäytyi vastaanottamasta suurta lähetystöä tai adressia. Ministerivaltiosihteeri Procopé luki lähetystön edustajille 18. maaliskuuta keisarin vastauksen, jonka mukaan suomalaisten tulisi palata koteihinsa ja adressi tulisi toimittaa normaalia tietä lääninkuvernöörien ja kenraalikuvernöörin kautta. Lisäksi Nikolai II ilmoitti, ettei ollut vihainen. Nikolai II:n kieltäytyminen vastaanottamasta suurta adressia tai lähetystöä vahvisti Suomessa käsitystä ”valapattokeisarista”, joka oli tietoisesti rikkonut Suomen perustuslakeja. Suuri adressi toimitettiin myöhemmin vielä uudelleen keisarille tämän ohjeiden mukaan kuvernöörien ja kenraalikuvernöörin kautta, mutta sen saapuessa kesäkuussa 1899 Nikolai II kieltäytyi jälleen ottamasta sitä vastaan ja palautti sen.

Pieni määrä suomalaisia piti helmikuun manifestia hyvänä asiana ja kieltäytyi allekirjoittamasta suurta adressia. Nämä olivat enimmäkseen tilattomaan väestöön kuuluvia, jotka uskoivat Suomessa talvella 1899 niin sanottujen laukkuryssien eli vienankarjalaisten kulkukauppiaiden mukana levinneisiin perättömiin huhuihin ”Venäjän lain” seurauksena toimitettavasta maanjaosta. On usein esitetty epäilys, että jokin venäläinen taho olisi järjestänyt venäläistämispolitiikkaa palvelevien huhujen levittämisen laukkuryssien avulla, mutta tätä ei ole voitu todistaa. Jotkut tilattomat ja työväestöön kuuluneet myös pitivät Suomen perustuslakien puolustamista hyödyttömänä, koska se ei parantanut heidän asemaansa.

Reaktiot ulkomailla

Ulkomaiden oikeusoppineet olivat tutkineet Suomen valtio-oikeudellista asemaa, joka nousi väittelyjen aiheeksi yliopistojen kateedereissa ja kansainvälisissä neuvotteluissa. Suomen asemasta pidettiin esitelmiä runsaille kuulijakunnille. Monet saksalaiset lehdet julkaisivat useita kirjoituksia melko pian helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen. Samoin tapahtui Englannissa, jossa The Times ja monet muut lehdet puolustivat Suomen näkemystä asiasta. Samoin asiaan suhtautuivat monet lehdet Ranskassa. Suomeen lähetettiin lehtien kirjeenvaihtajia seuraamaan tilannetta. Ulkomailla oleskelleet suomalaiset muodostivat salaisen asiamiesverkoston, joka vaikutti aktiivisesti siihen, että Länsi-Euroopan lehdistö kirjoitti helmikuun manifestista pääasiassa suomalaisten tulkintoja tukevalla tavalla ja julkaisi suomalaisten kirjoituksia aiheesta. Suomessa oli jo aiemmin kerätty lahjoitusvaroilla ulkomaiseen lehdistöön vaikuttamista varten erityinen rahasto, ja tammikuussa 1899 asetettiin Leo Mechelinin, E. N. Setälän ja Arvid Neoviuksen muodostama kolmihenkinen toimikunta ohjaamaan sen käyttöä. Suomalaiset pyrkivät myös itse perustamaan useaan maahan paikallisilla kielillä ilmestyviä Suomi-aiheisia lehtiä.

Vuonna 1899 koottiin myös niin sanottu kulttuuriadressi, jonka allekirjoitti 1 063 kansainvälisesti tunnettua kulttuurin, tieteen ja politiikan vaikuttajaa eri Euroopan maista. Sen teksti laadittiin erikseen yhdeksällä kielellä, ja suomalaiset kulttuurihenkilöt ja oppineet kiersivät keräämässä nimiä. Ranskalaisen oikeustieteilijän Ludovic Trarieux’n johtama kuusihenkinen lähetystö matkusti kesäkuussa 1899 Pietariin toimittamaan adressia henkilökohtaisesti Nikolai II:lle, mutta keisari ei ottanut heitäkään vastaan.

Seuraukset

Asevelvollisuuslain säätäminen

Vuoden 1899 valtiopäivät eivät hyväksyneet asevelvollisuuslakiesitystä ja laativat sen sijaan kompromissiksi tarkoitetun oman vastaesityksensä, mutta Pietarissa suomalaisten toiveet sivuutettiin. Asevelvollisuuslaki eteni valtakunnanneuvoston lopulliseen käsittelyyn toukokuussa 1901, jolloin neuvoston enemmistö teki esitykseen useita valtiovarainministeri Sergei Witten suosittelemia muutoksia suomalaisten toiveiden suuntaan. Valtakunnanneuvoston päätös oli kuitenkin vain neuvoa-antava, ja keisari ratkaisi lopulta asian Kuropatkinin ja Bobrikovin toiveiden mukaisesti: Nikolai II antoi heinäkuussa 1901 keisarillisena manifestina uuden Suomen asevelvollisuuslain, jolla Suomen sotaväki lakkautettiin lukuun ottamatta Venäjän sotaministeriölle alistettuja Suomen kaartia ja Suomen rakuunarykmenttiä. Vuoden 1901 asevelvollisuuslaki jäi ainoaksi kerraksi, kun helmikuun manifestia sovellettiin käytäntöön. Ensimmäisen sortokauden aikana säädettiin kuitenkin myös eräitä muita säädöksiä, joita Suomessa pidettiin laittomina, esimerkiksi vuoden 1900 kieliasetus.

Passiivinen vastarinta ja taideteokset

Eetu Iston vuonna 1899 valmistunut Hyökkäys kuvaa Venäjän kaksipäistä kotkaa ahdistamassa Suomi-neitoa ja yrittämässä riistää tältä lakikirjaa.

Helmikuun manifesti katkaisi suomalaisten vuodesta 1809 jatkuneen uskollisuuden Venäjän keisaria kohtaan. Niin sanotut perustuslailliset, joihin kuuluivat nuorsuomalaiset ja pääosa ruotsalaisista, aloittivat passiivisen vasta­rinnan: he kieltäytyivät tottelemasta laittomina pitämiään määräyksiä ja kehottivat kansaa samaan. Myös pääosa työväenliikkeestä kannatti passiivista vastarintaa. Perustuslailliset senaattorit ja korkeat virkamiehet joko erosivat vastalauseena laittomille säädöksille tai heidät erotettiin heidän kieltäytyessään toimeenpanemasta niitä. Tilalle nimitettiin myöntyväisyyslinjaa kannattaneita vanhasuomalaisia, jolloin senaatti ja koko virkakoneisto samalla suomalaistuivat.

Helmikuun manifestin Suomessa herättämä vastarinta ja suuri adressi tekivät kansalaiset tietoisiksi Suomen perustuslaeista ja valtio-opista. Kaksikielisessä Suomessa kieli ei voinut toimia kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mutta perustuslait saattoivat. Tämä kansallisuusaate ilmeni myös ajan taiteessa, kuten Edvard Iston tunnetussa maalauksessa Hyökkäys, jota painokuvan muodossa levitettiin ympäri Suomea. Suomalaisten ajatukset kiteytyivät myös ulkomailla, kuten vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä, harjoitetussa propagandassa. Erityisesti Leo Mechelin toimi aktiivisena tällaisen propagandan levittämisessä kansainvälisesti.

Hyökkäyksen ohella laajalle levisi helmikuun manifestin allekirjoitustilaisuutta esittävä kuvateos, jossa Nikolai II allekirjoittaa asiakirjan Pobedonostsevin, von Plehwen, Kuropatkinin ja Bobrikovin painostuksesta. Teos kuvastaa suomalaisten mielikuvaa pahantahtoisten neuvonantajien johdattamasta keisarista.

Suunnitelmat helmikuun manifestin tarkentamisesta

Kun Nikolai II ei suostunut peruuttamaan helmikuun manifestia, suomalaiset toivoivat, että vähintään määriteltäisiin täsmällisesti, mitkä asiat kuuluivat yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Säätämällä asiasta uusi laki voitaisiin myös poistaa helmikuun manifestin ja vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen välinen ristiriita. Ministerivaltiosihteerinä vuodesta 1899 toiminut von Plehwe asettui keväällä 1902 tukemaan ajatusta helmikuun manifestin täsmentämisestä tällä tavalla, sillä hän uskoi sen rauhoittavan suomalaisia. Bobrikov vastusti ajatusta. Suomen senaatti teki asiasta keisarille esityksen huhtikuussa 1902, mutta hanke ei edennyt Bobrikovin eläessä. Syksyllä 1904 asetettiin lopulta venäläisen oikeustieteilijän Nikolai Tagantsevin johtama suomalais-venäläinen komitea valmistelemaan esitystä asiasta. Komitea päätti toukokuussa 1905, että sen laatima lakiehdotus annettaisiin säätyvaltiopäivien käsiteltäväksi, jolloin yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö voisi saada suomalaisten näkökulmasta laillisen pohjan. Perustuslailliset eivät kuitenkaan kannattaneet hanketta, ja vuoden 1905 vallankumouksen ja Suomen suurlakon muutettua tilanteen komitean työ haudattiin.

Manifestin kumoaminen

Helmikuun manifesti oli voimassa marraskuuhun 1905 saakka. Suurlakon jälkeen Nikolai II antoi 4. marraskuuta 1905 marraskuun manifestina tunnetun julistuksen, jonka nojalla helmikuun manifestin soveltaminen keskeytettiin toistaiseksi ja vuoden 1901 asevelvollisuuslaki sekä eräitä muita helmikuun manifestin jälkeen annettuja säädöksiä kumottiin. Lopullisesti helmikuun manifestin perussäännökset kumottiin vuonna 1917 helmikuun vallankumousta seuranneella maaliskuun manifestilla, jossa tosin ei mainittu erikseen itse manifestin kumoamista.

Historiantutkijoiden näkemyseroja

Itsenäisen Suomen historiankirjoitusta hallitsi pitkään ”suomalaiskansallinen historiantulkinta”, jossa helmikuun manifesti nähtiin aikalaistulkintojen mukaisesti laittomana valtiokaappauksena. Tätä tulkintaa vastaan nousi 1960-luvulla ”uusi tutkimussuunta”, joka on sittemmin vakiintunut yleisimmäksi näkemykseksi. Historioitsijoista muun muassa Osmo Jussila, Matti Klinge, Tuomo Polvinen, Päiviö Tommila, Toivo Nygård ja Panu Pulma ovat pitäneet suomalaisten helmikuun manifestille aikanaan antamaa merkitystä liioiteltuna. He ovat katsoneet manifestin lähinnä koonneen, täsmentäneen ja selventäneen aiempia käytäntöjä yleisvaltakunnallisten lakien säätämisestä sekä olleen pitkäaikaisen kehityskulun looginen seuraus. ”Uusi tutkimussuunta” on korostanut valtakunnallista näkökulmaa ja samalla palannut lähemmäs oikeustaistelun venäläisen osapuolen näkemyksiä.

Perinteisempää tulkintaa manifestista autonomiakauden mullistavana käännekohtana, joka katkaisi perustuslaillisen hallinnon jatkumon ja muutti oikeustilaa, ovat myöhemmin puolustaneet historioitsijoista muun muassa Timo Soikkanen, Juhani Mylly, Mårten Ringbom ja Aki Rasilainen. Kiistely manifestin merkityksestä on kytkeytynyt laajempiin tulkintaerimielisyyksiin Suomen autonomian luonteesta, yleisvaltakunnallisten lakien määritelmästä ja siitä, tunnustivatko Venäjän keisarit Suomen Ruotsin-aikaisten perustuslakien sitovan itseään. Esimerkiksi Polvisen mukaan helmikuun manifesti ei merkinnyt ”mitään vallankumouksellista muutosta, koska yleisvaltakunnallisia lakeja ja asetuksia oli säädetty jo aikaisemminkin”, kun taas Rasilaisen mukaan manifestia edeltäviä yhdenmukaisia lakeja ei voi pitää yleisvaltakunnallisena lainsäädäntönä ja manifesti ”eliminoi Suomen valtioluonteen” sekä ”ulotti itsevaltiuden Suomeen”.

Katso myös

• Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä

Lähteet

• Cederberg, Suomen uusinta historiaa 1898–1942. WSOY, Porvoo, 1943.
• Hedenström, Alfred von: Venäjän historia 1878–1918. Otava, 1922.
• Hultin, Tekla: Päiväkirjani kertoo 1899–1914. Sanatar, Helsinki, 1935.
• Jussila Osmo : Suomen historian suuret myytit. WSOY, Helsinki 2007.
• Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
• Jussila, Osmo, Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1999. WSOY, 2000. ISBN 951-0-23327-7
  • Jussila Osmo: ”Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917”, emt, s. 9–96.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
• Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997. ISBN 9789515006820
• Murrosajoilta I–II. WSOY 1913, 1918.
• Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY 1936, 1937.
• Pohjolan-Pirhonen, Helge (toim.): Kansakunnan historia. 2, Autonomian aika. WSOY, Helsinki, 1984. ISBN 951-0-12234-3
• Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
• Rasilainen, Aki: Oikeudellinen argumentointi politiikassa. Suomalaisen legalismin poliittinen historia. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja 257 (Turun yliopiston oikeustieteen väitöskirja). Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 2004. ISBN 951-855-232-0
• Soikkanen, Timo (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius?. Kleio/Edita, Helsinki 2009. ISBN 978-951-37-5602-4
  • Soikkanen, Timo: ”’…Lakiensa suojeluksessa’: Kahden tulkintamallin loukussa”, emt. s. 13–86.
• Suomen historia. Weilin + Göös, Espoo 1987. ISBN 951-35-2495-7
• Suomi – Maa kansa valtakunta II. Otava, 1924
• Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960
• Tommila, Päiviö: Suuri adressi. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
• Zilliacus, Konni, Suomen uusimmasta historiasta. Tukholma, Wahlström & Widstrand, 1901.
• Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.

Aiheesta muualla

• 1899. The Collection of Decrees of the Grand Duchy of Finland. No 3. (englanniksi)
• Helmikuun manifesti (Arkistoitu – Internet Archive) Agricolaverkko
• Helmikuun manifesti, Kuva, 15.02.1939, nro 4, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Einar W. Juva : Helmikuun manifesti, Helsingin Sanomat, 15.02.1939, nro 44, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot